Musiikin muuttuvat työtehtävät
On sanomattakin selvää, että musiikin, niin kuin muidenkin taiteenalojen, työkenttä ja sen tehtävät muuttuvat ajan kuluessa. Jos mietin minkälaista instrumentin opiskelu ja saamani arviointi oli silloin, kun aloitin vuonna 2005, on se hyvin eri kuin tänä päivänä.
Suoritin musiikkiopistossa ollessani yhden tasosuorituksen/tutkinnon noin kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että valmistelin ohjelmiston, jonka menin yksin soittamaan suureen saliin lautakunnan eteen. Ne olivat yksiä jännittävimpiä ja melkeinpä pelottavimpia hetkiä koko tähän astisessa elämässäni. Oli kyllä hienoa päästä soittamaan hyvällä akustiikalla varustetussa salissa, mutta pelko kerralla onnistumisesta oli suuri. Kun jännitän paljon, vaikeuttaa se käsien toimintaa ja näin ollen soittamista, joten hyvinkin harjoiteltua ohjelmistoa soittaessa voi sattua kommelluksia. Vaikka kerralla onnistuminen oli jännittävää, suoriuduin kaikista tutkinnoista kuitenkin hyvillä arvosanoilla ja arvioinneilla.
Tänä päivänä musiikkiopistoissa arvioidaan soittoa uuden opsin mukaisesti jatkuvalla näytöllä. Opettajat arvioivat oppilaan kehittymistä ja osaamista jatkuvasti soittotunneilla ja muissa tilanteissa. Tästä olen kuullut keskustelua niin suuntaan kuin toiseenkin. Opettajat joutuvat käyttämään työaikaansa melko paljon arviointiin, mitä tehdään tunnin lomassa esimerkiksi iPadin avulla, mikä voi viedä tehoa pois itse opetuksesta. Myös oppilas voi kokea jatkuvan arvioinnin kohteena olemisen stressaavaksi soittotunnilla. Toisaalta on hyvä, että oppilas ei tule arvioiduksi ainoastaan vain yhden suorituksen perusteella. Koen kuitenkin, että on myös tärkeää, että oppilailla on mahdollisuus säännöllisin väliajoin päästä soittamaan laajempi harjoiteltu ohjelmisto osaaville ammattilaisille oikeassa konserttisalissa ja saada palautetta siitä. Soiton arvioinnissa ja sen yhdistämisessä opettamiseen, tulisi siis löytää kultainen keskitie, jossa yhdistettäisiin vanhan käytännön parhaat puolet ja mahdollisuudet uuteen käytäntöön.
Myös musiikinteorian opiskelu on muuttunut sen jälkeen kun lopetin itse musiikkiopistossa opiskelun ja vaihdoin ammattiopintoihin. Käsitykseni mukaan oppilas saa nykyisin itse valita, että käykö hän yhteisillä teoriatunneilla musiikinteorian opettajan opetuksessa muiden instrumenttien soittajien kanssa, vai valitseeko hän oman opettajansa opettamaan jokaisen soittotunnin yhteydessä ylimääräiset 15 minuuttia musiikinteoriaa hänelle. En tiedä miten musiikkiopistot ovat tämän ottaneet käytäntöönsä, mutta näen siinäkin niin hyviä kuin huonoja puolia.
En ole itse ollut kovinkaan lahjakas musiikinteoriassa, sillä sen opiskelu ei ole minua sen suuremmin kiinnostanut. Olen kokenut sen myös osittain irrallisena soittamisesta. Olisin kokenut hyödylliseksi, jos alusta alkaen oltaisiin opetettu, kuinka jokin teoriakuvio käytännössä toteutuu omalla instrumentillani ja olisin päässyt yhdistämään sen omaan soittooni ja käytäntöön. Kun olen opiskellut teoriaa paperilla, on se jäänyt etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi, kun en ole ymmärtänyt kuinka sen yhdistäisin ja miten sen aina toteutan omalla instrumentillani. Jos teoriaopinnot siis edes osittain yhdistettäisiin omaan instrumenttiin, helpottaisi se oman instrumentin laajempaa hahmotusta eli ymmärtämistä niin teoria- kuin musiikillisessa mielessä. Ainut asia minkä itse tässä kuitenkin koen haastavana on se, että riittääkö instrumenttiopettajien pätevyys ja taidot opettamaan riittävän selkeästi ja kattavasti oppilaille kaikki teoria, joka opsiin kuuluu. Itse en tiedä kykenisinkö siihen ilman lisäkoulutusta ja runsasta itsenäistä opiskelua.
On hyvä, että opetussuunnitelmia uudistetaan, mutta mielestäni vanhojen opetustapojen helmet täytyisi säilyttää eikä kaikkia käytäntöjä korjata uusiksi. Vaikka onkin pelottavaa soittaa yksin isossa salissa, niin on se tulevaisuuden pääsykokeiden ja solistin uralle suuntautuvien muusikoiden vankka pohja omalle sooloesiintymiselle.
Suoritin musiikkiopistossa ollessani yhden tasosuorituksen/tutkinnon noin kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että valmistelin ohjelmiston, jonka menin yksin soittamaan suureen saliin lautakunnan eteen. Ne olivat yksiä jännittävimpiä ja melkeinpä pelottavimpia hetkiä koko tähän astisessa elämässäni. Oli kyllä hienoa päästä soittamaan hyvällä akustiikalla varustetussa salissa, mutta pelko kerralla onnistumisesta oli suuri. Kun jännitän paljon, vaikeuttaa se käsien toimintaa ja näin ollen soittamista, joten hyvinkin harjoiteltua ohjelmistoa soittaessa voi sattua kommelluksia. Vaikka kerralla onnistuminen oli jännittävää, suoriuduin kaikista tutkinnoista kuitenkin hyvillä arvosanoilla ja arvioinneilla.
Tänä päivänä musiikkiopistoissa arvioidaan soittoa uuden opsin mukaisesti jatkuvalla näytöllä. Opettajat arvioivat oppilaan kehittymistä ja osaamista jatkuvasti soittotunneilla ja muissa tilanteissa. Tästä olen kuullut keskustelua niin suuntaan kuin toiseenkin. Opettajat joutuvat käyttämään työaikaansa melko paljon arviointiin, mitä tehdään tunnin lomassa esimerkiksi iPadin avulla, mikä voi viedä tehoa pois itse opetuksesta. Myös oppilas voi kokea jatkuvan arvioinnin kohteena olemisen stressaavaksi soittotunnilla. Toisaalta on hyvä, että oppilas ei tule arvioiduksi ainoastaan vain yhden suorituksen perusteella. Koen kuitenkin, että on myös tärkeää, että oppilailla on mahdollisuus säännöllisin väliajoin päästä soittamaan laajempi harjoiteltu ohjelmisto osaaville ammattilaisille oikeassa konserttisalissa ja saada palautetta siitä. Soiton arvioinnissa ja sen yhdistämisessä opettamiseen, tulisi siis löytää kultainen keskitie, jossa yhdistettäisiin vanhan käytännön parhaat puolet ja mahdollisuudet uuteen käytäntöön.
Myös musiikinteorian opiskelu on muuttunut sen jälkeen kun lopetin itse musiikkiopistossa opiskelun ja vaihdoin ammattiopintoihin. Käsitykseni mukaan oppilas saa nykyisin itse valita, että käykö hän yhteisillä teoriatunneilla musiikinteorian opettajan opetuksessa muiden instrumenttien soittajien kanssa, vai valitseeko hän oman opettajansa opettamaan jokaisen soittotunnin yhteydessä ylimääräiset 15 minuuttia musiikinteoriaa hänelle. En tiedä miten musiikkiopistot ovat tämän ottaneet käytäntöönsä, mutta näen siinäkin niin hyviä kuin huonoja puolia.
En ole itse ollut kovinkaan lahjakas musiikinteoriassa, sillä sen opiskelu ei ole minua sen suuremmin kiinnostanut. Olen kokenut sen myös osittain irrallisena soittamisesta. Olisin kokenut hyödylliseksi, jos alusta alkaen oltaisiin opetettu, kuinka jokin teoriakuvio käytännössä toteutuu omalla instrumentillani ja olisin päässyt yhdistämään sen omaan soittooni ja käytäntöön. Kun olen opiskellut teoriaa paperilla, on se jäänyt etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi, kun en ole ymmärtänyt kuinka sen yhdistäisin ja miten sen aina toteutan omalla instrumentillani. Jos teoriaopinnot siis edes osittain yhdistettäisiin omaan instrumenttiin, helpottaisi se oman instrumentin laajempaa hahmotusta eli ymmärtämistä niin teoria- kuin musiikillisessa mielessä. Ainut asia minkä itse tässä kuitenkin koen haastavana on se, että riittääkö instrumenttiopettajien pätevyys ja taidot opettamaan riittävän selkeästi ja kattavasti oppilaille kaikki teoria, joka opsiin kuuluu. Itse en tiedä kykenisinkö siihen ilman lisäkoulutusta ja runsasta itsenäistä opiskelua.
On hyvä, että opetussuunnitelmia uudistetaan, mutta mielestäni vanhojen opetustapojen helmet täytyisi säilyttää eikä kaikkia käytäntöjä korjata uusiksi. Vaikka onkin pelottavaa soittaa yksin isossa salissa, niin on se tulevaisuuden pääsykokeiden ja solistin uralle suuntautuvien muusikoiden vankka pohja omalle sooloesiintymiselle.
Kommentit
Lähetä kommentti